Arvokilpailuissa on aina oma tunnelmansa, sääntönsä jne. Ne ovat todellakin erilaisia kilpailuja kuin kotimaan kisat. Erilaiset ajat rekisteröitymiselle, vaihtoalueelle pääsyajat, ns. "calling"-ajat ym. rytmittävät kilpailuja, verryttelyjä ja jo matkasuunnitelmien tekemistä. Meillä aikataulu oli todella tiukka johtuen perhe- työ ym. asioista. Koska matkamme Münchenistä Kitzbyheliin kesti yli tunnin pidempään ruuhkien takia (160km/yli 3h, pääosin kolmekaistaista moottoritietä), aiheutti jo matkustaminen sydämentykytyksiä, sillä rekisteröintiaika pikamatkan kilpailuun meni tiukille. Lisäksi emme olleet ottaneet riittävän hyvin selvää, missä rekisteröinti tapahtuu, sillä ajattelimme, että pienessä 10 000 asukkaan kylässä varmasti on opasteet rekisteröimispaikalle, uintipaikalle jne. Vaan eipä ollut. Ajelimme ristiin rastiin kylää, kunnes puolivahingossa löysimme urheilutalon, jossa rekisteröinti tapahtui. Siellä tietysti jouduimme täyttämään arvokilpailuissa usein vaaditun ns. "vastuuvapaus"-lomakkeen, jossa kysytään sairaudet, lääkitykset sekä huoltajan puhelinnumero ja allekirjoitus omalla vastuulla kilpailemisesta. Koska olimme myös monien kommelluksien kautta myöhässä omista aikatauluistamme, emme ehtineet juuri kilpailureittiin tutustua, hyvä kun löysimme edes koko kilpailupaikan (kiitos auttavalle kädelle Paulille, jolle soitettua löysimme sentään järven ja kilpailukeskuksen).
Kilpailua edeltävänä päivänä arvokilpailuissa usein pyörät, kypärät ja kilpailuasujen ITU-kelpoisuus tarkistetaan ja pyörät viedään yöksi vaihtoalueelle. Niin tapahtui myös Kitzbyhelissä. Vaihtoalueella ihmetellessä maailman menoa, huomasin että lähes jokaisella kilpailijalla oli käytössään mitä kalliimpi pyörä aika-ajokypäröineen ja muine varusteineen. Pyörät näyttivät enemmän ufoilta kun pyöriltä. Itse olin pitkän harkinnan tuloksena valinnut kisaan maantiepyörän. Tämän siksi, että mäkeä riitti kisassa sekä ylös että alaspäin, ja laskin että se on ehkä kuitenkin nopeampi ja ainakin minun tekniikalle parempi vaihtoehto. Olin myös päätynyt treenikiekkojen käyttöön, sillä vaihteet eivät toimineet täydellisesti kisakiekoissani, ja kun serpparia vedetään ylös, en halunnut vaihteiden reistailevan. No, kisassahan kävikin niin, että ylöspäin ajettaessa "ufoilla" ajaneita miehiä ja naisia sai pujotella kuin pujottelukisan keppejä. Toki pyöräjalkanikin oli hyvin herkkä ja hapenotto kunnossa. Tasaisessa maastossa, jota 20km:n reitillä oli noin 6 km yhteensä, joitakin ajoi ohitseni (lähinnä miehiä) kovaa vauhtia. Mutta eroa ei kovin paljon syntynyt. Ainekaan niin paljon kuin voitin ylämäessä. Oikea valinta oli maantiepyörä, ainakin omasta mielestäni. (vaikka pyöräni ei näyttänytkään ufolta)
Olen nähnyt triathlonin nousun Suomessa 90-luvulla, silloisen kilpavarustelun ja nyt tilanne näyttää taas aika samanlaiselta. Kuntoilijat ostavat tuhansien eurojen pyöriä, pisarakypäriä ja kalliita hiilikuituvanteita. Sinänsä ei mitään pahaa jos rahaa riittää ja halua varustaa itsensä täydellisesti, mutta toisaalta on surullista että kohta monetkaan eivät uskalla kisoihin lähteä (tai ainakin kynnys kasvaa) jos ei ole kalliita varusteita. Toivoisinkin tähän jotain tolkkua. Osa pyöräkauppiasta pyörittelee päätään tälle hurjalle kilpavarustelulle, mutta kyllähän myyjä myy, kun asiakas ostaa...
Meillä ajoituksen takia pikamatkan kilpailu meni enemmän reittiin tutustumiseksi. Ehdimme vain vaihtoalueella tarkistaa mistä tullaan ja mihin lähdetään, mutta muuten pääosa reitistä oli sitä suurta tuntematonta. Tämä ei tietenkään ole optimitilanne reitille, jossa ajetaan serpparia ylös ja alas ja varsinkin kun kisapäivänä vielä satoi eli tie oli märkä. Suuri osa energiasta meni esim. "calling"-paikan (ja vessan jota en jaksanut edes lähteä etsimään) löytämiseen ennen lähtöä ja esimerkiksi parkkipaikan löytämiseen kisa-aamuna. Tai siihen miten parkkipaikalta löytää kisapaikalle. Perusmatkalla kaikki olikin sitten jo tuttua, käytännöt, reitit ja muu. Saimme nautiskella perusmatkan kilpailun keskittymällä itse kilpailutilanteeseen sekä täydelliseen triathlonsäähän. Ja tietysti virettä nosti myös se, että emme olleet yksin. Kaisa ja Paul olivat meitä kannustamassa. Se, että kilpailua on seuraamassa joku tuttu, antaa hirmuisesti lisää virtaa. Kävimme myös tietysti seuraamassa sekä naisten että miesten Elite-sarjan lähdöt omien kilpailujemme välissä, ja oli mukava nähdä miten maailman huiput asiat tekevät. Miesten kisan uinnin vaihdon kävin seuraamassa vaihtoalueella ja siinä ei muuten ylimääräisiä sekunteja kulunut kun pyörä oli liikkeellä. Vau!
Ehdimme myös vaihtaa kisan tiimellyksessä ajatuksia muiden maiden joukkueiden jäsenten kanssa. Monissa maissa myös Age Group- toiminta on tiivistä ja varmasti ammattimaisempaa kuin meillä yleensä mikään toiminta. Karsintakisat EM-kisoihin, harjoitusryhmät ja keskittyminen vain tiettyihin kisoihin ja matkoille kertovat sitoutuneisuudesta ja lähes ammattimaisesta toiminnasta. Kaikilla mailla omat maajoukkueasut (ei meidän seuran asuissa toki mitään vikaa ollut) toivat yhtenäisyyttä ja isänmaallisuutta kilpailukeskuksessa ja reiteillä. Ehkä mekin saamme ensi vuonna isomman ryhmän liikkeelle Geneven EM-kisoihin ja ne maajoukkueasut ;o)
Näin hauskaa mulla oli sateesta ja pyörällä "jontkaan" ajamisesta huolimatta
Kesän kilpailukalenteri on täynnä hyviä kisoja, ei muuta kuin ilmoittautumaan ja hyviä ja rehtejä kilpailuja kaikille!
